Voiko lapsenvahtina oleminen karkottaa kaikki omat haaveet vauvasta??? Minulle taisi käydä vähän näin eilen ja olen täysin ymmälläni. Siis kuinka minä joka olen yli kymmenen vuotta(!) haaveillut tulevani äidiksi olen yht'äkkiä kadottanut kaiken kaipuun...Halåååååå! Mihin katosi se omien munasolujeni muodostama Halleluja-kuoro..siis ovathan vauvat aivan ihania, mutta ei minua enää tee mieli OMAA vauvaa!
Eilen leikin lähes viisi tuntia pienen tyttölapsen kanssa. Perheessä sattui myös olemaan koira. Jotenkin meillä vaan koiran kanssa synkkasi paremmin kuin pienen ihmisen. Siis kyllä leikit sujuivat mallikkaasti tytön kanssa, mutta tunsin enemmän vetoa tehdä kaikkea kivaa koiran kanssa. Olisi ollut mukava yrittää opettaa koiralle jotain temppuja tai viedä sitä lenkille tai...what ever! Tytön kanssa leikimme tavallisia prinsessa- ja nukkeleikkejä. Tällaistahan minä olin kuvitellutkin, että tämän ikäisen tytön kanssa puuhaaminen olisi, mutta jostain syystä minulla ei vaan ollut yhtään kipinää koko juttuun. Ja täytyy sanoa, että olen lievästi huolestunut.
Mitäs jos en tahdokkaan lasta? Jos en tahdokkaan toista koiraa? Mitäs jos olen tyytyväinen tähän mitä minulla jo on - mies ja yksi koira? Tässäkö sitä sitten ollaan ja eletään Happily ever after? En kysy tätä mitenkään tyytymättömänä. On vaan hurjaa huomata itsestään tällaisia piirteitä. Olen koko pienen elämäni jotenkin valmistautunut äitiyteen ja nyt sitä ei sitten tarvitakkaan? Sinne meni kaikki ne minuutit, tunnit, päivät, kuukaudet ja vuodet joiden aikana olen vauvasta haaveillut - so long!
Ehkäpä kätilön ammatissa sentään tälläkin tietämyksellä jotain tekee..olisihan se ihanaa jos voisi opastaa jotain tuoretta äitiä jo synnytyslaitoksella vaikkapa kestovaipan käyttäjäksi. Ehkä minun puuttuvasta äidinvaistosta olisi hyötyä sijaissynnyttäjänä. Tahdon ehdottomasti kokea ainakin yhden synnytyksen itse elämäni aikana...vaikka en olekkaan varma tahdonko äidiksi. Olisin valmis vuokraamaan kohtuni jo huomenna, jos vaan jostakin löytyisi varma pariskunta joka todella lasta toivoisi minun avullani.
Mutta mitäs jos kadonneet äitiyshaaveet palaavat takaisin kun olen liian vanha saadakseni oman lapsen? Jos olen lähes nelikymppinen ja sitten alkaa tehdä mieli omaa vauvaa? Voisiko se olla turvallista? Entäs jos en enää pysty itse siinä vaiheessa edes tulemaan raskaaksi? Olisinko itse valmis sijoittamaan sijaissynnyttäjään? Jälkimmäiseen kysymykseen olen melko varma, että vastaukseni olisi "kyllä"..jos vain minulla on millä hänelle maksaa kaikesta siitä vaivasta jonka sijaissynnyttäjä tulee kokemaan.
Ehkäpä tämä ei nyt olekkaan niin dramaattinen ja lopullinen tämä minun "ei vauvaa, kiitos"-fiilis. Jos kehoni on vaistonnut vaan, että nyt alkaa sellainen vaihe minun elämässäni jolloin vauvalle ei ole aikaa tai oikein paikkaa. Jospa munasolut ovat luvanneet olla kiltisti tulevat kolme vuotta ja sitten kun on koulut saatu päätökseen ja ura hyvään vauhtiin availevat ne jälleen omaa ääntään. Kyllähän niitä munasoluja siellä kuitenkin piisaa! Ja jos ei ole omia, niin lainataan sitten muilta! Enhän minä vielä ole mikään ikäloppu - eikös se maailman vanhin äitikin ollut yli 7 0 ! ! ! ! :)
Eilen leikin lähes viisi tuntia pienen tyttölapsen kanssa. Perheessä sattui myös olemaan koira. Jotenkin meillä vaan koiran kanssa synkkasi paremmin kuin pienen ihmisen. Siis kyllä leikit sujuivat mallikkaasti tytön kanssa, mutta tunsin enemmän vetoa tehdä kaikkea kivaa koiran kanssa. Olisi ollut mukava yrittää opettaa koiralle jotain temppuja tai viedä sitä lenkille tai...what ever! Tytön kanssa leikimme tavallisia prinsessa- ja nukkeleikkejä. Tällaistahan minä olin kuvitellutkin, että tämän ikäisen tytön kanssa puuhaaminen olisi, mutta jostain syystä minulla ei vaan ollut yhtään kipinää koko juttuun. Ja täytyy sanoa, että olen lievästi huolestunut.
Mitäs jos en tahdokkaan lasta? Jos en tahdokkaan toista koiraa? Mitäs jos olen tyytyväinen tähän mitä minulla jo on - mies ja yksi koira? Tässäkö sitä sitten ollaan ja eletään Happily ever after? En kysy tätä mitenkään tyytymättömänä. On vaan hurjaa huomata itsestään tällaisia piirteitä. Olen koko pienen elämäni jotenkin valmistautunut äitiyteen ja nyt sitä ei sitten tarvitakkaan? Sinne meni kaikki ne minuutit, tunnit, päivät, kuukaudet ja vuodet joiden aikana olen vauvasta haaveillut - so long!
Ehkäpä kätilön ammatissa sentään tälläkin tietämyksellä jotain tekee..olisihan se ihanaa jos voisi opastaa jotain tuoretta äitiä jo synnytyslaitoksella vaikkapa kestovaipan käyttäjäksi. Ehkä minun puuttuvasta äidinvaistosta olisi hyötyä sijaissynnyttäjänä. Tahdon ehdottomasti kokea ainakin yhden synnytyksen itse elämäni aikana...vaikka en olekkaan varma tahdonko äidiksi. Olisin valmis vuokraamaan kohtuni jo huomenna, jos vaan jostakin löytyisi varma pariskunta joka todella lasta toivoisi minun avullani.
Mutta mitäs jos kadonneet äitiyshaaveet palaavat takaisin kun olen liian vanha saadakseni oman lapsen? Jos olen lähes nelikymppinen ja sitten alkaa tehdä mieli omaa vauvaa? Voisiko se olla turvallista? Entäs jos en enää pysty itse siinä vaiheessa edes tulemaan raskaaksi? Olisinko itse valmis sijoittamaan sijaissynnyttäjään? Jälkimmäiseen kysymykseen olen melko varma, että vastaukseni olisi "kyllä"..jos vain minulla on millä hänelle maksaa kaikesta siitä vaivasta jonka sijaissynnyttäjä tulee kokemaan.
Ehkäpä tämä ei nyt olekkaan niin dramaattinen ja lopullinen tämä minun "ei vauvaa, kiitos"-fiilis. Jos kehoni on vaistonnut vaan, että nyt alkaa sellainen vaihe minun elämässäni jolloin vauvalle ei ole aikaa tai oikein paikkaa. Jospa munasolut ovat luvanneet olla kiltisti tulevat kolme vuotta ja sitten kun on koulut saatu päätökseen ja ura hyvään vauhtiin availevat ne jälleen omaa ääntään. Kyllähän niitä munasoluja siellä kuitenkin piisaa! Ja jos ei ole omia, niin lainataan sitten muilta! Enhän minä vielä ole mikään ikäloppu - eikös se maailman vanhin äitikin ollut yli 7 0 ! ! ! ! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti